Kirjoitettu 2008
Niin. Nainen parhaassa iässä.
Tummentuneet silmänurkat, kalvakka iho,
suupielet pyrkivät alaspäin. Ei järin kaunis näky.
Kumarrun lähemmäs ja tutkailen tuota olentoa vielä tarkemmin.
Kyllä. Selviä ryppyjä silmäkulmissa ja alkuja otsalla.
Siristän silmiäni ja näen saman naisen, toisenlaisen.
Ruususuun, persikkaposken, tummat sinisilmät ja keimailevan
luomen poskella. Silloin ennen.
Silloin ennen hymy oli kaunis. Valaisi kasvot.
Nauru helisi kuin kultaharppu.
Vartalo oli nuori ja notkea. Se osasi luikerrella kutsuvasti aistillisen
musiikin tahdissa.
Ja ne silmät katsoivat ujosti mutta uteliaasti nuorta miestä.
Mielessä koko tuleva elämä. Kaikki sen lupaukset ja mahdollisuudet.
Lupaukset ja mahdollisuudet.
Eräänä kauniina kevätaamuna
kävivät käsikädessä onnen kuvassa.
Nuori nainen niin hehkeä ja kaunis kuin kevätaamun kuulaus.
Ja valkea kuin pitsiunelma, pakkasaamun huikaiseva kirkkaus.
Leppäkerttu ikkunalla toi onnittelut itse keväältä,
elämän keväältä.
Tyllihameen alla onni oli jo paisunut kahdesta onnesta.
Sulautunut kolmanneksi.
Sitten tuli syksy.
Sitten tuli syksy.
Syntyi suloinen poikalapsi. Kultatukka, suukkosuu.
Äidin rinnoilla viihtyi tuo hellitty pikku enkeli.
Elämä oli värejä täynnä kuten värikylläinen syksy pihamaalla.
Mutta sitten nuori nainen sairastui pahasti.
Syksy pimeni.
Mielen värit synkkenivät.
Kauniit värit katosivat.
Tuli talvi ja mieli musta.
Kaunis vartalo kärsi tuskaa, mutta mieli piteli päätä elämän pinnalla.
EI saanut luovuttaa. Elämän tähden.
Elämän tähden nainen taisteli ja nöyrtyi aina uudelleen.
Mies ja lapsi vierellään. Kaksi pelastusrengasta.
Kaksi toivonkipinää.
Ne kannattelivat vuodesta toiseen niin, että värit alkoivat palata maailmaan.
Ja lopulta, sairaudesta kuluneena,
arvet merkkeinä taisteluista,
kohotan katseeni peiliin.
Silmissä kaikki elämän värit.
Mitä siitä, vaikka silmien ympärillä rypyt säteilevät!
Ne säteilevät hymystä!
(C) Shari Love
Rakkaudella, kannustukseksi kanssasisarilleni
tiistai, 15. kesäkuuta 2010
sunnuntai, 8. marraskuuta 2009
Ote paperisesta päiväkirjasta: Aamulla
Kirjoitettu 28.09.09 klo 7.10
Kello alkoi vaativasti piipittää puoli seitsemän aikaan.
En olisi millään jaksanut avata edes silmiä. Ponnistelen
ja raotan luomiani sen verran, että näen tarttua vaalean-
punaiseen herättäjääni. Painan torkkunappia, ettei poika
herää ennen aikojaan.
Käännän tyytyväisenä kylkeä ja koetan nukahtaa viideksi
minuutiksi, jonka torkkuherättäjä suo uniselle. Mutta.Tuntuu
kuin torkkujan viisiminuuttinen olisi ollut ennemminkin
sekuntipeliä. Piipitys alkaa taas! Sen ääni halkaisee armotta
hiljaisuuden.
Kurkistan jälleen kädessäni olevan herätyskellon numero-
taulua. Huokaisen. Ehdin torkahtaa vielä toiset viisi minuuttia
ennen kuin on pakko herätä kokonaan ja kavuta pystyyn
päivän töille. Uinahdan uudelleen vekkari lujasti käteeni
puristettuna lämpimän peiton alla. Ihana lämpö ja pehmeys
kietovat minut syliinsä vielä hetkeksi.
Kaamosaamuterveisin
Rakkaudella Shari
En olisi millään jaksanut avata edes silmiä. Ponnistelen
ja raotan luomiani sen verran, että näen tarttua vaalean-
punaiseen herättäjääni. Painan torkkunappia, ettei poika
herää ennen aikojaan.
Käännän tyytyväisenä kylkeä ja koetan nukahtaa viideksi
minuutiksi, jonka torkkuherättäjä suo uniselle. Mutta.Tuntuu
kuin torkkujan viisiminuuttinen olisi ollut ennemminkin
sekuntipeliä. Piipitys alkaa taas! Sen ääni halkaisee armotta
hiljaisuuden.
Kurkistan jälleen kädessäni olevan herätyskellon numero-
taulua. Huokaisen. Ehdin torkahtaa vielä toiset viisi minuuttia
ennen kuin on pakko herätä kokonaan ja kavuta pystyyn
päivän töille. Uinahdan uudelleen vekkari lujasti käteeni
puristettuna lämpimän peiton alla. Ihana lämpö ja pehmeys
kietovat minut syliinsä vielä hetkeksi.
Kaamosaamuterveisin
Rakkaudella Shari
perjantai, 30. lokakuuta 2009
Rakkautta, Rakautta vain
lauantaina 31.10.09
Viime vuosina olen innostunut lukemaan viihteellistä romantiikkaa. Joidenkin mielestä se on pelkkää turhanaikuista hömpötystä ja päiväunelmia, jotka eivät koskaan vastaa todellisuutta, mutta yöpöydälläni on aina keskeneräinen rakkausromaani. :)
Jokainen meistä haluaa unelmoida aina kun se vain sopii. Unelmoiminen on elämän sokeri. Ja se on ilmaista! Toiset unelmoivat ehkä autosta tai omasta talosta, toiset taas hetkistä, jolloin voivat vetäytyä kirjan romanttiseen maailmaan. Jokaisella on unelmansa. Unelma, johon jokainen haluaa uskoa, edes hetkittäin.
Rakkaudella Shari
..xx,,xx..
xxxxxxx
.xxxxxx.
...xxxx...
......x
Jokainen meistä haluaa unelmoida aina kun se vain sopii. Unelmoiminen on elämän sokeri. Ja se on ilmaista! Toiset unelmoivat ehkä autosta tai omasta talosta, toiset taas hetkistä, jolloin voivat vetäytyä kirjan romanttiseen maailmaan. Jokaisella on unelmansa. Unelma, johon jokainen haluaa uskoa, edes hetkittäin.
Miljoonat naiset eläytyvät romaanisankarittariensa elämään. Se on helppo ja elähdyttävä tapa sulostuttaa omaa elämää ja löytää kenties uusia näkökulmia ja rohkeutta toteuttaa itseään; kun kerran romaanihenkilö kohtaa epätodennäköiseltä vaikuttavan onnensa, niin miksi en minäkin? Se antaa toivoa itse kullekin.
Rakkaus on maailman vanhin ja käytetyin romaanin teema, mutta siitä on olemassa loputon määrä erilaisia versioita, ja aina se jaksaa kiinnostaa. Onhan se myös ihmiselämän keskeisin osa-alue; usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on RAKKAUS. Kaikkein tärkeintä on rakkaus.
Tässä lyhyesti kiteytettynä syy siihen, miksi olen lukenut kymmenittäin rakkausromaaneja ja kirjoittanut ensimmäisen ikioman Rakkausromaanikäsikirjoitukseni alusta loppuun puolessa vuodessa. Se oli yksinkertaisesti vain tehtävä.Rakkaus on maailman vanhin ja käytetyin romaanin teema, mutta siitä on olemassa loputon määrä erilaisia versioita, ja aina se jaksaa kiinnostaa. Onhan se myös ihmiselämän keskeisin osa-alue; usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on RAKKAUS. Kaikkein tärkeintä on rakkaus.
Rakkaudella Shari
..xx,,xx..
xxxxxxx
.xxxxxx.
...xxxx...
......x
maanantai, 26. lokakuuta 2009
Kotikutoisia Lastenrunoja
maanantaina 26.10.09
Lastenrunot tulivat ajankohtaisiksi luontaisesti oman lapsen lapsuusvuosina 1990- luvulla. Kiireisinäkin aikoina löysin ja etsin aikaa luovalle ajattelulle. Siitä syntyi vuonna 2000 kokonainen runorepullinen tarinoita maahisista, linnuista, möröistä ja monista muista olennoista. Tässä Sinulle runopläjäyksen aloittava runo:
MUMMON TARINA
Oli kerran mummo, jolla oli mukava asuinkolo.
Kolossa mummolla oli oikein leppoisa olo.
Aamulla mummo keitti aina mannaveliä.
Päivällä hän tahtoi vuoteessa vähän vielä kelliä.
Tai toisinaan hän käytti Mirriä aamulenkillä,
ettei se lojuisi koko päivää tuvan penkillä.
Vaan illalla, arvaatko mitä?
Illalla mummo kaivoi esiin sitä ja tätä:
Sateella hän leipoi pullia,
pilvisäällä tahtoi keriä lankarullia
ja poutapäivänä oli taatusti vauhtia mummolla,
kun hän huristi kylälle vanhalla mopolla.
Mutta öisin.
Öisin ei mummo malttanut nukkua,
vaan tahtoi keinutuolissaan vauhtia ottaa
ja ylhäällä kukkua.
Sitten hämärässä, pimeässä,
pienen tuvan lämpimässä
kuului
nahkakengän narinaa
ruutuvihon rapinaa
mummon mukavaa mutinaa
kielen kannan kopinaa
riimimielen ropinaa
Ja kas!
Vihdoin oli valmiina
ainakin yksi uusi tarina!
by Shari Love
copyright
Ehkäpä minussa on ripaus runon mummoa. Eihän muuten olisi tarvetta sanoja riimimuotoon runnoa :)
Hyvän mielen terveisin Rakkaudella Shari
MUMMON TARINA
Oli kerran mummo, jolla oli mukava asuinkolo.
Kolossa mummolla oli oikein leppoisa olo.
Aamulla mummo keitti aina mannaveliä.
Päivällä hän tahtoi vuoteessa vähän vielä kelliä.
Tai toisinaan hän käytti Mirriä aamulenkillä,
ettei se lojuisi koko päivää tuvan penkillä.
Vaan illalla, arvaatko mitä?
Illalla mummo kaivoi esiin sitä ja tätä:
Sateella hän leipoi pullia,
pilvisäällä tahtoi keriä lankarullia
ja poutapäivänä oli taatusti vauhtia mummolla,
kun hän huristi kylälle vanhalla mopolla.
Mutta öisin.
Öisin ei mummo malttanut nukkua,
vaan tahtoi keinutuolissaan vauhtia ottaa
ja ylhäällä kukkua.
Sitten hämärässä, pimeässä,
pienen tuvan lämpimässä
kuului
nahkakengän narinaa
ruutuvihon rapinaa
mummon mukavaa mutinaa
kielen kannan kopinaa
riimimielen ropinaa
Ja kas!
Vihdoin oli valmiina
ainakin yksi uusi tarina!
by Shari Love
copyright
Ehkäpä minussa on ripaus runon mummoa. Eihän muuten olisi tarvetta sanoja riimimuotoon runnoa :)
Hyvän mielen terveisin Rakkaudella Shari
lauantai, 24. lokakuuta 2009
Elokuva nimeltä Julie and Julia
lauantaina 24.10.09
Mahtavaa! Kävin eilen illalla elokuvissa. Alun perin tarkoitus oli mennä katsomaan ihan jotakin muuta, mutta viime metreillä päädyin - miehen suosituksesta - katsomaan elokuvaa Julie ja Julia. Ensin ajattelin, että saa nähdä jaksaako ruoanlaitto kiinnostaa tarpeeksi, mutta koska toisena päähenkilönä oli Meryl Streep, päätin koettaa tuntematonta. Meryl on mielestäni yksi maailman hienoimpia ja taitavimpia näyttelijättäriä. Toinen päähenkilö ei saanut minussa aikaan minkäänlaista reaktiota. Toki tilanne muuttui elokuvan edetessä.
Miksi haluan kirjoittaa ja kertoa juuri tästä elokuvakokemuksestani? Se johtuu siitä, että se teki minuun melkoisen vaikutuksen. Palaan siihen tuonnempana.
Koko elokuva perustui kahden naisen tositarinaan, jotka kietoutuivat hauskalla tavalla toisiinsa. Merylin esittämä Julia eleli miehensä kanssa Ranskassa 1940 -luvulla ja Amy Adamsin näyttelemä nuori Julie oli elämäänsä turhautunut 2000-luvun konttorityöntekijä. Elokuvassa liikuttiin vuoroin kummankin päähenkilön elämässä. Juoni keskittyi Julian osalta kertomaan kotirouvan ruoanlaittoharrastuksesta, josta sittemmin kehkeytyi tarve saada aikaan jotakin näkyvää. Kamppailu keittokirjan kirjoittamisesta ja sen julkaisemisesta kuvattiin värikkäästi. Toisaalla juoni kertoi nuoren rouvan inspiraatiosta ryhtyä kokeilemaan Julia Childin aikanaan kirjoitaman keittokirjan kaikkia reseptejä tavoitteena kirjoittaa samalla blogia projektin edetessä. Kaiken sen Julie päätti toteuttaa vuodessa, eikä se ihan pieni projekti ollutkaan: Se täytti Julien elämän kokonaan ja aiheutti avio-ongelmia.
Se, miksi innostuin elokuvasta, johtuu kahdesta syystä; ensinnäkin elokuva kosketteli kirjailijan konstikasta arkea ja toiseksi ymmärsin vihdoinkin, mihin blogia saattaa tarvita. Päätin samana iltana, elokuvista kotiin päästyäni, alkaa toteuttaa omaa unelmaani tekstieni julkaisemisesta netissä. Ja tässä sitä nyt ollaan! Olen luonut Elämäni Ensimmäisen Blogin! Eikä siinä kaikki. Liitin itseni myös Facebookiin ja tietysti blogilistalle.
Kuulumisiin Ystäväni
Rakkaudella Shari
Miksi haluan kirjoittaa ja kertoa juuri tästä elokuvakokemuksestani? Se johtuu siitä, että se teki minuun melkoisen vaikutuksen. Palaan siihen tuonnempana.
Koko elokuva perustui kahden naisen tositarinaan, jotka kietoutuivat hauskalla tavalla toisiinsa. Merylin esittämä Julia eleli miehensä kanssa Ranskassa 1940 -luvulla ja Amy Adamsin näyttelemä nuori Julie oli elämäänsä turhautunut 2000-luvun konttorityöntekijä. Elokuvassa liikuttiin vuoroin kummankin päähenkilön elämässä. Juoni keskittyi Julian osalta kertomaan kotirouvan ruoanlaittoharrastuksesta, josta sittemmin kehkeytyi tarve saada aikaan jotakin näkyvää. Kamppailu keittokirjan kirjoittamisesta ja sen julkaisemisesta kuvattiin värikkäästi. Toisaalla juoni kertoi nuoren rouvan inspiraatiosta ryhtyä kokeilemaan Julia Childin aikanaan kirjoitaman keittokirjan kaikkia reseptejä tavoitteena kirjoittaa samalla blogia projektin edetessä. Kaiken sen Julie päätti toteuttaa vuodessa, eikä se ihan pieni projekti ollutkaan: Se täytti Julien elämän kokonaan ja aiheutti avio-ongelmia.
Se, miksi innostuin elokuvasta, johtuu kahdesta syystä; ensinnäkin elokuva kosketteli kirjailijan konstikasta arkea ja toiseksi ymmärsin vihdoinkin, mihin blogia saattaa tarvita. Päätin samana iltana, elokuvista kotiin päästyäni, alkaa toteuttaa omaa unelmaani tekstieni julkaisemisesta netissä. Ja tässä sitä nyt ollaan! Olen luonut Elämäni Ensimmäisen Blogin! Eikä siinä kaikki. Liitin itseni myös Facebookiin ja tietysti blogilistalle.
Kuulumisiin Ystäväni
Rakkaudella Shari
perjantai, 23. lokakuuta 2009
Kuinka Kaikki Alkoi ?
perjantaina 23.10.09
Kirjaimista tietysti... Kiinnostuin niistä suunnilleen viisivuotiaana, joka nykyisin tiedetään lukemaan oppimisen herkkyyskaudeksi. Kinusin kyläilemään tullutta vanhempaa serkkutyttöä kertomaan minulle kirjainten nimiä ja näyttämään paperilla miltä ne oikein näyttävät, jotta osaisin tehdä samalla tavalla. No eikö mitä. Vanhempani olivat sitä mieltä, että opiskelu kuuluu kouluun. Ei sopinut oppia lukemisen taitoa ennen koulua, koska muuten siellä pitkästyisi. Jäin siis odottelemaan oikeaa H-hetkeä, joka koitti syksyllä 1972.
Ylpeänä aloitin koulutieni punainen lierihattu päässäni ja vaaleansininen takki päälläni kirkkaan punaista koulusalkkua kantaen. Opettajallani oli ensimmäisenä koulupäivänä yllään oranssi mekko. Opintaival alkoi positiivisissa merkeissä, mutta, mutta... herkkyys lukemaan oppimiseen taisi mennä huti. En tahtonut millään oppia lukemaan, vaikka kokonainen syyskausi oli aikaa oppia tikkukirjaimet ja joululta siirryttiin jouhevasti - tai oikeastaan minua kammotti ja tuntui kankealta - pikkukirjaimiin. Vaan enpä oppinutkaan koulun tahdissa. Vasta toisella luokalla opin kunnolla lukemaan, sujuvammin kolmannella.
Halu kirjoittaa ei siis ole ollut suoraan verrannollinen suhteessa lukemaanoppimiseeni. Ensimmäinen vapaaehtoinen kirjallinen tuotokseni lienee ollut pieni näytelmä, jonka käsikirjoitin itse ja näyttelin pääosaa - kuinkas muuten, kun kerran pääsin vaikuttamaan valintaani :) Näytelmän nimi oli Kananmunaprinsessa. Kyllä vain! Eriskummallinen pieni näytelmäni esitettiin luokan muille oppilaille. Olin saavutuksestani kovin ylpeä. Harrastuneisuutta riitti kotioloissakin. Kirjoitin lisää prinsessasatuja. Itse esitin välillä myös kuningasta.
Muutamia vuosia myöhemmin perustimme parhaan kaverini ja ystäväni Kaisan kanssa SSKK-kerhon, jossa puuhailimme ja keksimme kaikenlaista ihan kahdestaan. Olihan se nimenomaan salainen kerho, koska Viisikko-seikkailun lapsillakin oli sellainen. Saatoimme viettää pitkän tovin aikaa kertomalla lukemistamme kirjoista toisillemme niin tarkasti, ettei toisen tarvinnut enää lainata samaa teosta. Siihen aikaan minua viehättivät suuresti muun muassa Viisikko ja SOS sekä Seikkailu-sarjan kirjat, Tiina-kirjoja unohtamatta. No, seikkailukirjallisuuden innoittamana ja lukukärpäsen puraisemana aloitin ensimmäisen kirjani kirjoittamisen. Siitä piti tuleman SOS ja golfpallon salaisuus, mutta tuotokseni lopahti alkusivuille. Löysin harjoitelmani vastikään jostain vanhasta muuttolaatikosta ja lukaisin sen omaksi huvikseni. Ei hullummin varhaisteiniltä, ajattelin, mutta siitä paistoi selvästi ihailemani kirjailijan kerrontatapa.
Kului jälleen vuosia. Minun oli tarkoitus aloittaa päiväkirjan kirjoittaminen, jotta vanhempana voisin paremmin muistella menneitä, mutta aina se jäi. Piti käydä koulua ja tehdä läksyjä. Sitten piti tehdä lähteä opiskelemaan ja perustaa perhe. Kaiken tämän touhuilun jälkeen elämän puhuttelevammilla hetkilläni ryhdyin kirjoittelemaan runoja. Kirjoitin vaikeista asioista, kirjoitin kiitoksen aiheista, kirjoitin elämästä ja lopulta kirjoitin iloisia lasten runoja. Kaikki ne kelpasivat sukulaisille, mutta eivät ammattilaisille. Paluupostissa tuli kuitenkin pienen pieni positiivinen pilkahdus: Eräissä kohdin oli löydettävissä rytmiä. No ei se silloin tietenkään erityisen kannustavalta tuntunut, mutta tulipahan kokeiltua.
Näin olen kirjailijaksi kasvamisen portaita kiivennyt. Pieni askel kerrallaan ja alati yhä yrittäen, niin kuin se laulun pieni nokipoika. Seuraava harjoitus oli vakavuudeltaan eri luokkaa kuin aiemmat. Tällä kertaa mieheni kertoi pojallemme iltasatuja karhuperheestä, nauhoitti niitä sanelulaitteella ja minä transskripoin ne paperille stilisoiden. Haaveenamme ja tavoitteenamme oli toteuttaa iltasadut oikeiksi satukirjoiksi. Menimme jopa niin pitkälle, että löysimme sopivan kuvittajan ja teimme diilin. Hän teki kirjaan haluamamme kuvituksen ja me ostimme kuvat käyttöoikeuksineen itsellemme. Kirja tallennettiin lopulta valmiiksi taitettuna levylle. Kohdalle tuli Pohjoismainen lastenkirjakilpailu, johon lähetimme satukirjamme käsikirjoituksen ja mallikuvan. Eipä tärpännyt ei. Kyllästyneenä koko touhuun työnsin aineiston pöytälaatikoon, missä se tänäkin päivänä makaa. Enoni on kuitenkin väsymätön kannattajani, ja odottelee kirjan painamista lapsenlastaan varten :)
Halusin vaihteeksi kokeilla ihan jotakin uutta. Sain vuosituhannen alussa talkoopohjalta tehtäväkseni toimittaa tabloid-tyyppisen lehden kertapainoksena. Päätoimittajuus sisälsi lehden sisällön suunnittelusta ja materiaalin hankinnasta alkaen kaiken, mitä lehden teossa tarvittiin aina taittosuunnitelmasta mainosmyyntiin ja lehden jakelun organisointiin asti. Pesti oli melkoinen, mutta selvisin siitä kunnialla. Seuraavat pari muuta lehteä valmistuivatkin huomattavasti kevyemmin - opin vaatimaan tehtävien jakamista muillekin. Tärkeintä tässä kokemuksessa oli huomata onnistuvansa. Olin ylpeä saadessani pääkirjoituksen kuvani kera kymmenien tuhansien lehtien sivuille.
Samoihin aikoihin mielessäni kypsyi skifimäisin aineksin höystetty romaani, jonka olin aloittanut jo opiskeluaikoinani 1990-luvun loppupuolella. Aiheen olin tallettanut korvieni väliin jo teini-iässä, jolloin olin lukenut samasta aiheesta kertovan kirjan kahteen kertaan ja päättänyt, ettei sen käsittelytapa miellyttänyt minua. Pikkuhiljaa kirjoittelin ja olen edelleenkin kirjoittanut sitä eteenpäin. Mutta, mutta ... se on vieläkin keskeneräinen noin 90-sivuinen romaanin tynkä, joka odottaa kirjailijan inspiraatiota keksiä sille loppuosa. Siis taasko yksi kesken jäänyt yritys? Ei, vaan askel eteenpäin kirjailijakoulussa. Olenhan siirtynyt riimeistä romaaniin.
Oikeastaan, jos tarkkoja ollaan - ja noudatetaan Mika Waltarin Aiotko Kirjailijaksi? -oppaan kirjailijan kehityskaarta, puuttuu kehityskulustani eräs porras. Nimittäin novelli. Se tuli kokeiltua pari vuotta sitten löydettyäni kesäyliopiston esitteestä novellikilpailun. Ensitöikseni vilkaisin netistä novellin määritelmää ja ihastuin minuuttinovelliin. Kirjoitin Äärellä -aiheesta tiukkaan paketoidun näkemyksen kuvajaisestani peilissä. Pidin siitä itse todella paljon erityisesti siksi, että jouduin harjoittelemaan tiiviin tekstin tuottamista. Se vaati yllättävästi hiomista, tarinankertoja kun olen.
Joko vihdoin oli tullut aika synnyttää kokonainen romaani? Siltä alkoi loppuvuodesta 2008 tuntua. Taisi olla syysloma, kun mieleni alkoi askarrella romaanihenkilöiden kimpussa. Etsin itselleni sopivan paksun vihon ja ryhdyin tekemään muistiinpanoja. Kuvailin henkilöhahmoja, keksin heille nimet ja juonen päätapahtumat. Haudoin näitä elementtejä sovitellen niitä kokonaisuudeksi, kunnes eräänä päivänä päätin, että oli aika alkaa kirjoittaminen. Siitä lähtien romaaniprojektini oli ilta- ja viikonloppuharrastukseni. Illan pimetessä saatoin istahtaa pehmeään nojatuoliin ja uppoutua kertomaan rakkaustarinaa lukulampun taikapiirissä, usein myös kynttilän valossa. Viidessä kuukaudessa romaanini oli loppua vaille valmis ja kesälomalla sekin osa tuli täytetyksi. Yhteensä 110 sivua. Hurraa! Se valmistui sittenkin!
Nyt, syksyllä 2009 olen ilmoittanut itseni Luovan kirjoittamisen kurssille. Vuoden kestävän opiskelun ensimmäinen lähiopetusjakso Päätalo-Instituutissa oli syyskuun lopulla. Seuraavan kerran tapaamme jälleen marraskuussa. Tällä välin olen lukenut mainitsemani Mika Waltarin oppaan ja vastaan hänelle, että aion kirjailijaksi. Opas oli hurmaavan vanhanaikainen, mutta hauska luettava. Ja löytyihän siitä muutamia oivia neuvoja kirjailijaksi aikovalle. Minun on vielä kerrottava, että uskaltauduin eilen lähettämään kurssin ennakkotehtävänä romaanini ensimmäisen luvun. Tarkoitukseni on muokata teksti kilpailukuntoon ja osallistua Kariston 110 -vuotis juhlakilpailuun ensi vuoden maaliskuulla. Yrittänyttä ei laiteta!
Jännityksellä jään seuraamaan kirjailijanurani kehitystä
Rakkaudella Shari
Kirjaimista tietysti... Kiinnostuin niistä suunnilleen viisivuotiaana, joka nykyisin tiedetään lukemaan oppimisen herkkyyskaudeksi. Kinusin kyläilemään tullutta vanhempaa serkkutyttöä kertomaan minulle kirjainten nimiä ja näyttämään paperilla miltä ne oikein näyttävät, jotta osaisin tehdä samalla tavalla. No eikö mitä. Vanhempani olivat sitä mieltä, että opiskelu kuuluu kouluun. Ei sopinut oppia lukemisen taitoa ennen koulua, koska muuten siellä pitkästyisi. Jäin siis odottelemaan oikeaa H-hetkeä, joka koitti syksyllä 1972.
Ylpeänä aloitin koulutieni punainen lierihattu päässäni ja vaaleansininen takki päälläni kirkkaan punaista koulusalkkua kantaen. Opettajallani oli ensimmäisenä koulupäivänä yllään oranssi mekko. Opintaival alkoi positiivisissa merkeissä, mutta, mutta... herkkyys lukemaan oppimiseen taisi mennä huti. En tahtonut millään oppia lukemaan, vaikka kokonainen syyskausi oli aikaa oppia tikkukirjaimet ja joululta siirryttiin jouhevasti - tai oikeastaan minua kammotti ja tuntui kankealta - pikkukirjaimiin. Vaan enpä oppinutkaan koulun tahdissa. Vasta toisella luokalla opin kunnolla lukemaan, sujuvammin kolmannella.
Halu kirjoittaa ei siis ole ollut suoraan verrannollinen suhteessa lukemaanoppimiseeni. Ensimmäinen vapaaehtoinen kirjallinen tuotokseni lienee ollut pieni näytelmä, jonka käsikirjoitin itse ja näyttelin pääosaa - kuinkas muuten, kun kerran pääsin vaikuttamaan valintaani :) Näytelmän nimi oli Kananmunaprinsessa. Kyllä vain! Eriskummallinen pieni näytelmäni esitettiin luokan muille oppilaille. Olin saavutuksestani kovin ylpeä. Harrastuneisuutta riitti kotioloissakin. Kirjoitin lisää prinsessasatuja. Itse esitin välillä myös kuningasta.
Muutamia vuosia myöhemmin perustimme parhaan kaverini ja ystäväni Kaisan kanssa SSKK-kerhon, jossa puuhailimme ja keksimme kaikenlaista ihan kahdestaan. Olihan se nimenomaan salainen kerho, koska Viisikko-seikkailun lapsillakin oli sellainen. Saatoimme viettää pitkän tovin aikaa kertomalla lukemistamme kirjoista toisillemme niin tarkasti, ettei toisen tarvinnut enää lainata samaa teosta. Siihen aikaan minua viehättivät suuresti muun muassa Viisikko ja SOS sekä Seikkailu-sarjan kirjat, Tiina-kirjoja unohtamatta. No, seikkailukirjallisuuden innoittamana ja lukukärpäsen puraisemana aloitin ensimmäisen kirjani kirjoittamisen. Siitä piti tuleman SOS ja golfpallon salaisuus, mutta tuotokseni lopahti alkusivuille. Löysin harjoitelmani vastikään jostain vanhasta muuttolaatikosta ja lukaisin sen omaksi huvikseni. Ei hullummin varhaisteiniltä, ajattelin, mutta siitä paistoi selvästi ihailemani kirjailijan kerrontatapa.
Kului jälleen vuosia. Minun oli tarkoitus aloittaa päiväkirjan kirjoittaminen, jotta vanhempana voisin paremmin muistella menneitä, mutta aina se jäi. Piti käydä koulua ja tehdä läksyjä. Sitten piti tehdä lähteä opiskelemaan ja perustaa perhe. Kaiken tämän touhuilun jälkeen elämän puhuttelevammilla hetkilläni ryhdyin kirjoittelemaan runoja. Kirjoitin vaikeista asioista, kirjoitin kiitoksen aiheista, kirjoitin elämästä ja lopulta kirjoitin iloisia lasten runoja. Kaikki ne kelpasivat sukulaisille, mutta eivät ammattilaisille. Paluupostissa tuli kuitenkin pienen pieni positiivinen pilkahdus: Eräissä kohdin oli löydettävissä rytmiä. No ei se silloin tietenkään erityisen kannustavalta tuntunut, mutta tulipahan kokeiltua.
Näin olen kirjailijaksi kasvamisen portaita kiivennyt. Pieni askel kerrallaan ja alati yhä yrittäen, niin kuin se laulun pieni nokipoika. Seuraava harjoitus oli vakavuudeltaan eri luokkaa kuin aiemmat. Tällä kertaa mieheni kertoi pojallemme iltasatuja karhuperheestä, nauhoitti niitä sanelulaitteella ja minä transskripoin ne paperille stilisoiden. Haaveenamme ja tavoitteenamme oli toteuttaa iltasadut oikeiksi satukirjoiksi. Menimme jopa niin pitkälle, että löysimme sopivan kuvittajan ja teimme diilin. Hän teki kirjaan haluamamme kuvituksen ja me ostimme kuvat käyttöoikeuksineen itsellemme. Kirja tallennettiin lopulta valmiiksi taitettuna levylle. Kohdalle tuli Pohjoismainen lastenkirjakilpailu, johon lähetimme satukirjamme käsikirjoituksen ja mallikuvan. Eipä tärpännyt ei. Kyllästyneenä koko touhuun työnsin aineiston pöytälaatikoon, missä se tänäkin päivänä makaa. Enoni on kuitenkin väsymätön kannattajani, ja odottelee kirjan painamista lapsenlastaan varten :)
Halusin vaihteeksi kokeilla ihan jotakin uutta. Sain vuosituhannen alussa talkoopohjalta tehtäväkseni toimittaa tabloid-tyyppisen lehden kertapainoksena. Päätoimittajuus sisälsi lehden sisällön suunnittelusta ja materiaalin hankinnasta alkaen kaiken, mitä lehden teossa tarvittiin aina taittosuunnitelmasta mainosmyyntiin ja lehden jakelun organisointiin asti. Pesti oli melkoinen, mutta selvisin siitä kunnialla. Seuraavat pari muuta lehteä valmistuivatkin huomattavasti kevyemmin - opin vaatimaan tehtävien jakamista muillekin. Tärkeintä tässä kokemuksessa oli huomata onnistuvansa. Olin ylpeä saadessani pääkirjoituksen kuvani kera kymmenien tuhansien lehtien sivuille.
Samoihin aikoihin mielessäni kypsyi skifimäisin aineksin höystetty romaani, jonka olin aloittanut jo opiskeluaikoinani 1990-luvun loppupuolella. Aiheen olin tallettanut korvieni väliin jo teini-iässä, jolloin olin lukenut samasta aiheesta kertovan kirjan kahteen kertaan ja päättänyt, ettei sen käsittelytapa miellyttänyt minua. Pikkuhiljaa kirjoittelin ja olen edelleenkin kirjoittanut sitä eteenpäin. Mutta, mutta ... se on vieläkin keskeneräinen noin 90-sivuinen romaanin tynkä, joka odottaa kirjailijan inspiraatiota keksiä sille loppuosa. Siis taasko yksi kesken jäänyt yritys? Ei, vaan askel eteenpäin kirjailijakoulussa. Olenhan siirtynyt riimeistä romaaniin.
Oikeastaan, jos tarkkoja ollaan - ja noudatetaan Mika Waltarin Aiotko Kirjailijaksi? -oppaan kirjailijan kehityskaarta, puuttuu kehityskulustani eräs porras. Nimittäin novelli. Se tuli kokeiltua pari vuotta sitten löydettyäni kesäyliopiston esitteestä novellikilpailun. Ensitöikseni vilkaisin netistä novellin määritelmää ja ihastuin minuuttinovelliin. Kirjoitin Äärellä -aiheesta tiukkaan paketoidun näkemyksen kuvajaisestani peilissä. Pidin siitä itse todella paljon erityisesti siksi, että jouduin harjoittelemaan tiiviin tekstin tuottamista. Se vaati yllättävästi hiomista, tarinankertoja kun olen.
Joko vihdoin oli tullut aika synnyttää kokonainen romaani? Siltä alkoi loppuvuodesta 2008 tuntua. Taisi olla syysloma, kun mieleni alkoi askarrella romaanihenkilöiden kimpussa. Etsin itselleni sopivan paksun vihon ja ryhdyin tekemään muistiinpanoja. Kuvailin henkilöhahmoja, keksin heille nimet ja juonen päätapahtumat. Haudoin näitä elementtejä sovitellen niitä kokonaisuudeksi, kunnes eräänä päivänä päätin, että oli aika alkaa kirjoittaminen. Siitä lähtien romaaniprojektini oli ilta- ja viikonloppuharrastukseni. Illan pimetessä saatoin istahtaa pehmeään nojatuoliin ja uppoutua kertomaan rakkaustarinaa lukulampun taikapiirissä, usein myös kynttilän valossa. Viidessä kuukaudessa romaanini oli loppua vaille valmis ja kesälomalla sekin osa tuli täytetyksi. Yhteensä 110 sivua. Hurraa! Se valmistui sittenkin!
Nyt, syksyllä 2009 olen ilmoittanut itseni Luovan kirjoittamisen kurssille. Vuoden kestävän opiskelun ensimmäinen lähiopetusjakso Päätalo-Instituutissa oli syyskuun lopulla. Seuraavan kerran tapaamme jälleen marraskuussa. Tällä välin olen lukenut mainitsemani Mika Waltarin oppaan ja vastaan hänelle, että aion kirjailijaksi. Opas oli hurmaavan vanhanaikainen, mutta hauska luettava. Ja löytyihän siitä muutamia oivia neuvoja kirjailijaksi aikovalle. Minun on vielä kerrottava, että uskaltauduin eilen lähettämään kurssin ennakkotehtävänä romaanini ensimmäisen luvun. Tarkoitukseni on muokata teksti kilpailukuntoon ja osallistua Kariston 110 -vuotis juhlakilpailuun ensi vuoden maaliskuulla. Yrittänyttä ei laiteta!
Jännityksellä jään seuraamaan kirjailijanurani kehitystä
Rakkaudella Shari
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)