perjantaina 23.10.09
Kirjaimista tietysti... Kiinnostuin niistä suunnilleen viisivuotiaana, joka nykyisin tiedetään lukemaan oppimisen herkkyyskaudeksi. Kinusin kyläilemään tullutta vanhempaa serkkutyttöä kertomaan minulle kirjainten nimiä ja näyttämään paperilla miltä ne oikein näyttävät, jotta osaisin tehdä samalla tavalla. No eikö mitä. Vanhempani olivat sitä mieltä, että opiskelu kuuluu kouluun. Ei sopinut oppia lukemisen taitoa ennen koulua, koska muuten siellä pitkästyisi. Jäin siis odottelemaan oikeaa H-hetkeä, joka koitti syksyllä 1972.
Ylpeänä aloitin koulutieni punainen lierihattu päässäni ja vaaleansininen takki päälläni kirkkaan punaista koulusalkkua kantaen. Opettajallani oli ensimmäisenä koulupäivänä yllään oranssi mekko. Opintaival alkoi positiivisissa merkeissä, mutta, mutta... herkkyys lukemaan oppimiseen taisi mennä huti. En tahtonut millään oppia lukemaan, vaikka kokonainen syyskausi oli aikaa oppia tikkukirjaimet ja joululta siirryttiin jouhevasti - tai oikeastaan minua kammotti ja tuntui kankealta - pikkukirjaimiin. Vaan enpä oppinutkaan koulun tahdissa. Vasta toisella luokalla opin kunnolla lukemaan, sujuvammin kolmannella.
Halu kirjoittaa ei siis ole ollut suoraan verrannollinen suhteessa lukemaanoppimiseeni. Ensimmäinen vapaaehtoinen kirjallinen tuotokseni lienee ollut pieni näytelmä, jonka käsikirjoitin itse ja näyttelin pääosaa - kuinkas muuten, kun kerran pääsin vaikuttamaan valintaani :) Näytelmän nimi oli Kananmunaprinsessa. Kyllä vain! Eriskummallinen pieni näytelmäni esitettiin luokan muille oppilaille. Olin saavutuksestani kovin ylpeä. Harrastuneisuutta riitti kotioloissakin. Kirjoitin lisää prinsessasatuja. Itse esitin välillä myös kuningasta.
Muutamia vuosia myöhemmin perustimme parhaan kaverini ja ystäväni Kaisan kanssa SSKK-kerhon, jossa puuhailimme ja keksimme kaikenlaista ihan kahdestaan. Olihan se nimenomaan salainen kerho, koska Viisikko-seikkailun lapsillakin oli sellainen. Saatoimme viettää pitkän tovin aikaa kertomalla lukemistamme kirjoista toisillemme niin tarkasti, ettei toisen tarvinnut enää lainata samaa teosta. Siihen aikaan minua viehättivät suuresti muun muassa Viisikko ja SOS sekä Seikkailu-sarjan kirjat, Tiina-kirjoja unohtamatta. No, seikkailukirjallisuuden innoittamana ja lukukärpäsen puraisemana aloitin ensimmäisen kirjani kirjoittamisen. Siitä piti tuleman SOS ja golfpallon salaisuus, mutta tuotokseni lopahti alkusivuille. Löysin harjoitelmani vastikään jostain vanhasta muuttolaatikosta ja lukaisin sen omaksi huvikseni. Ei hullummin varhaisteiniltä, ajattelin, mutta siitä paistoi selvästi ihailemani kirjailijan kerrontatapa.
Kului jälleen vuosia. Minun oli tarkoitus aloittaa päiväkirjan kirjoittaminen, jotta vanhempana voisin paremmin muistella menneitä, mutta aina se jäi. Piti käydä koulua ja tehdä läksyjä. Sitten piti tehdä lähteä opiskelemaan ja perustaa perhe. Kaiken tämän touhuilun jälkeen elämän puhuttelevammilla hetkilläni ryhdyin kirjoittelemaan runoja. Kirjoitin vaikeista asioista, kirjoitin kiitoksen aiheista, kirjoitin elämästä ja lopulta kirjoitin iloisia lasten runoja. Kaikki ne kelpasivat sukulaisille, mutta eivät ammattilaisille. Paluupostissa tuli kuitenkin pienen pieni positiivinen pilkahdus: Eräissä kohdin oli löydettävissä rytmiä. No ei se silloin tietenkään erityisen kannustavalta tuntunut, mutta tulipahan kokeiltua.
Näin olen kirjailijaksi kasvamisen portaita kiivennyt. Pieni askel kerrallaan ja alati yhä yrittäen, niin kuin se laulun pieni nokipoika. Seuraava harjoitus oli vakavuudeltaan eri luokkaa kuin aiemmat. Tällä kertaa mieheni kertoi pojallemme iltasatuja karhuperheestä, nauhoitti niitä sanelulaitteella ja minä transskripoin ne paperille stilisoiden. Haaveenamme ja tavoitteenamme oli toteuttaa iltasadut oikeiksi satukirjoiksi. Menimme jopa niin pitkälle, että löysimme sopivan kuvittajan ja teimme diilin. Hän teki kirjaan haluamamme kuvituksen ja me ostimme kuvat käyttöoikeuksineen itsellemme. Kirja tallennettiin lopulta valmiiksi taitettuna levylle. Kohdalle tuli Pohjoismainen lastenkirjakilpailu, johon lähetimme satukirjamme käsikirjoituksen ja mallikuvan. Eipä tärpännyt ei. Kyllästyneenä koko touhuun työnsin aineiston pöytälaatikoon, missä se tänäkin päivänä makaa. Enoni on kuitenkin väsymätön kannattajani, ja odottelee kirjan painamista lapsenlastaan varten :)
Halusin vaihteeksi kokeilla ihan jotakin uutta. Sain vuosituhannen alussa talkoopohjalta tehtäväkseni toimittaa tabloid-tyyppisen lehden kertapainoksena. Päätoimittajuus sisälsi lehden sisällön suunnittelusta ja materiaalin hankinnasta alkaen kaiken, mitä lehden teossa tarvittiin aina taittosuunnitelmasta mainosmyyntiin ja lehden jakelun organisointiin asti. Pesti oli melkoinen, mutta selvisin siitä kunnialla. Seuraavat pari muuta lehteä valmistuivatkin huomattavasti kevyemmin - opin vaatimaan tehtävien jakamista muillekin. Tärkeintä tässä kokemuksessa oli huomata onnistuvansa. Olin ylpeä saadessani pääkirjoituksen kuvani kera kymmenien tuhansien lehtien sivuille.
Samoihin aikoihin mielessäni kypsyi skifimäisin aineksin höystetty romaani, jonka olin aloittanut jo opiskeluaikoinani 1990-luvun loppupuolella. Aiheen olin tallettanut korvieni väliin jo teini-iässä, jolloin olin lukenut samasta aiheesta kertovan kirjan kahteen kertaan ja päättänyt, ettei sen käsittelytapa miellyttänyt minua. Pikkuhiljaa kirjoittelin ja olen edelleenkin kirjoittanut sitä eteenpäin. Mutta, mutta ... se on vieläkin keskeneräinen noin 90-sivuinen romaanin tynkä, joka odottaa kirjailijan inspiraatiota keksiä sille loppuosa. Siis taasko yksi kesken jäänyt yritys? Ei, vaan askel eteenpäin kirjailijakoulussa. Olenhan siirtynyt riimeistä romaaniin.
Oikeastaan, jos tarkkoja ollaan - ja noudatetaan Mika Waltarin Aiotko Kirjailijaksi? -oppaan kirjailijan kehityskaarta, puuttuu kehityskulustani eräs porras. Nimittäin novelli. Se tuli kokeiltua pari vuotta sitten löydettyäni kesäyliopiston esitteestä novellikilpailun. Ensitöikseni vilkaisin netistä novellin määritelmää ja ihastuin minuuttinovelliin. Kirjoitin Äärellä -aiheesta tiukkaan paketoidun näkemyksen kuvajaisestani peilissä. Pidin siitä itse todella paljon erityisesti siksi, että jouduin harjoittelemaan tiiviin tekstin tuottamista. Se vaati yllättävästi hiomista, tarinankertoja kun olen.
Joko vihdoin oli tullut aika synnyttää kokonainen romaani? Siltä alkoi loppuvuodesta 2008 tuntua. Taisi olla syysloma, kun mieleni alkoi askarrella romaanihenkilöiden kimpussa. Etsin itselleni sopivan paksun vihon ja ryhdyin tekemään muistiinpanoja. Kuvailin henkilöhahmoja, keksin heille nimet ja juonen päätapahtumat. Haudoin näitä elementtejä sovitellen niitä kokonaisuudeksi, kunnes eräänä päivänä päätin, että oli aika alkaa kirjoittaminen. Siitä lähtien romaaniprojektini oli ilta- ja viikonloppuharrastukseni. Illan pimetessä saatoin istahtaa pehmeään nojatuoliin ja uppoutua kertomaan rakkaustarinaa lukulampun taikapiirissä, usein myös kynttilän valossa. Viidessä kuukaudessa romaanini oli loppua vaille valmis ja kesälomalla sekin osa tuli täytetyksi. Yhteensä 110 sivua. Hurraa! Se valmistui sittenkin!
Nyt, syksyllä 2009 olen ilmoittanut itseni Luovan kirjoittamisen kurssille. Vuoden kestävän opiskelun ensimmäinen lähiopetusjakso Päätalo-Instituutissa oli syyskuun lopulla. Seuraavan kerran tapaamme jälleen marraskuussa. Tällä välin olen lukenut mainitsemani Mika Waltarin oppaan ja vastaan hänelle, että aion kirjailijaksi. Opas oli hurmaavan vanhanaikainen, mutta hauska luettava. Ja löytyihän siitä muutamia oivia neuvoja kirjailijaksi aikovalle. Minun on vielä kerrottava, että uskaltauduin eilen lähettämään kurssin ennakkotehtävänä romaanini ensimmäisen luvun. Tarkoitukseni on muokata teksti kilpailukuntoon ja osallistua Kariston 110 -vuotis juhlakilpailuun ensi vuoden maaliskuulla. Yrittänyttä ei laiteta!
Jännityksellä jään seuraamaan kirjailijanurani kehitystä
Rakkaudella Shari
Kirjaimista tietysti... Kiinnostuin niistä suunnilleen viisivuotiaana, joka nykyisin tiedetään lukemaan oppimisen herkkyyskaudeksi. Kinusin kyläilemään tullutta vanhempaa serkkutyttöä kertomaan minulle kirjainten nimiä ja näyttämään paperilla miltä ne oikein näyttävät, jotta osaisin tehdä samalla tavalla. No eikö mitä. Vanhempani olivat sitä mieltä, että opiskelu kuuluu kouluun. Ei sopinut oppia lukemisen taitoa ennen koulua, koska muuten siellä pitkästyisi. Jäin siis odottelemaan oikeaa H-hetkeä, joka koitti syksyllä 1972.
Ylpeänä aloitin koulutieni punainen lierihattu päässäni ja vaaleansininen takki päälläni kirkkaan punaista koulusalkkua kantaen. Opettajallani oli ensimmäisenä koulupäivänä yllään oranssi mekko. Opintaival alkoi positiivisissa merkeissä, mutta, mutta... herkkyys lukemaan oppimiseen taisi mennä huti. En tahtonut millään oppia lukemaan, vaikka kokonainen syyskausi oli aikaa oppia tikkukirjaimet ja joululta siirryttiin jouhevasti - tai oikeastaan minua kammotti ja tuntui kankealta - pikkukirjaimiin. Vaan enpä oppinutkaan koulun tahdissa. Vasta toisella luokalla opin kunnolla lukemaan, sujuvammin kolmannella.
Halu kirjoittaa ei siis ole ollut suoraan verrannollinen suhteessa lukemaanoppimiseeni. Ensimmäinen vapaaehtoinen kirjallinen tuotokseni lienee ollut pieni näytelmä, jonka käsikirjoitin itse ja näyttelin pääosaa - kuinkas muuten, kun kerran pääsin vaikuttamaan valintaani :) Näytelmän nimi oli Kananmunaprinsessa. Kyllä vain! Eriskummallinen pieni näytelmäni esitettiin luokan muille oppilaille. Olin saavutuksestani kovin ylpeä. Harrastuneisuutta riitti kotioloissakin. Kirjoitin lisää prinsessasatuja. Itse esitin välillä myös kuningasta.
Muutamia vuosia myöhemmin perustimme parhaan kaverini ja ystäväni Kaisan kanssa SSKK-kerhon, jossa puuhailimme ja keksimme kaikenlaista ihan kahdestaan. Olihan se nimenomaan salainen kerho, koska Viisikko-seikkailun lapsillakin oli sellainen. Saatoimme viettää pitkän tovin aikaa kertomalla lukemistamme kirjoista toisillemme niin tarkasti, ettei toisen tarvinnut enää lainata samaa teosta. Siihen aikaan minua viehättivät suuresti muun muassa Viisikko ja SOS sekä Seikkailu-sarjan kirjat, Tiina-kirjoja unohtamatta. No, seikkailukirjallisuuden innoittamana ja lukukärpäsen puraisemana aloitin ensimmäisen kirjani kirjoittamisen. Siitä piti tuleman SOS ja golfpallon salaisuus, mutta tuotokseni lopahti alkusivuille. Löysin harjoitelmani vastikään jostain vanhasta muuttolaatikosta ja lukaisin sen omaksi huvikseni. Ei hullummin varhaisteiniltä, ajattelin, mutta siitä paistoi selvästi ihailemani kirjailijan kerrontatapa.
Kului jälleen vuosia. Minun oli tarkoitus aloittaa päiväkirjan kirjoittaminen, jotta vanhempana voisin paremmin muistella menneitä, mutta aina se jäi. Piti käydä koulua ja tehdä läksyjä. Sitten piti tehdä lähteä opiskelemaan ja perustaa perhe. Kaiken tämän touhuilun jälkeen elämän puhuttelevammilla hetkilläni ryhdyin kirjoittelemaan runoja. Kirjoitin vaikeista asioista, kirjoitin kiitoksen aiheista, kirjoitin elämästä ja lopulta kirjoitin iloisia lasten runoja. Kaikki ne kelpasivat sukulaisille, mutta eivät ammattilaisille. Paluupostissa tuli kuitenkin pienen pieni positiivinen pilkahdus: Eräissä kohdin oli löydettävissä rytmiä. No ei se silloin tietenkään erityisen kannustavalta tuntunut, mutta tulipahan kokeiltua.
Näin olen kirjailijaksi kasvamisen portaita kiivennyt. Pieni askel kerrallaan ja alati yhä yrittäen, niin kuin se laulun pieni nokipoika. Seuraava harjoitus oli vakavuudeltaan eri luokkaa kuin aiemmat. Tällä kertaa mieheni kertoi pojallemme iltasatuja karhuperheestä, nauhoitti niitä sanelulaitteella ja minä transskripoin ne paperille stilisoiden. Haaveenamme ja tavoitteenamme oli toteuttaa iltasadut oikeiksi satukirjoiksi. Menimme jopa niin pitkälle, että löysimme sopivan kuvittajan ja teimme diilin. Hän teki kirjaan haluamamme kuvituksen ja me ostimme kuvat käyttöoikeuksineen itsellemme. Kirja tallennettiin lopulta valmiiksi taitettuna levylle. Kohdalle tuli Pohjoismainen lastenkirjakilpailu, johon lähetimme satukirjamme käsikirjoituksen ja mallikuvan. Eipä tärpännyt ei. Kyllästyneenä koko touhuun työnsin aineiston pöytälaatikoon, missä se tänäkin päivänä makaa. Enoni on kuitenkin väsymätön kannattajani, ja odottelee kirjan painamista lapsenlastaan varten :)
Halusin vaihteeksi kokeilla ihan jotakin uutta. Sain vuosituhannen alussa talkoopohjalta tehtäväkseni toimittaa tabloid-tyyppisen lehden kertapainoksena. Päätoimittajuus sisälsi lehden sisällön suunnittelusta ja materiaalin hankinnasta alkaen kaiken, mitä lehden teossa tarvittiin aina taittosuunnitelmasta mainosmyyntiin ja lehden jakelun organisointiin asti. Pesti oli melkoinen, mutta selvisin siitä kunnialla. Seuraavat pari muuta lehteä valmistuivatkin huomattavasti kevyemmin - opin vaatimaan tehtävien jakamista muillekin. Tärkeintä tässä kokemuksessa oli huomata onnistuvansa. Olin ylpeä saadessani pääkirjoituksen kuvani kera kymmenien tuhansien lehtien sivuille.
Samoihin aikoihin mielessäni kypsyi skifimäisin aineksin höystetty romaani, jonka olin aloittanut jo opiskeluaikoinani 1990-luvun loppupuolella. Aiheen olin tallettanut korvieni väliin jo teini-iässä, jolloin olin lukenut samasta aiheesta kertovan kirjan kahteen kertaan ja päättänyt, ettei sen käsittelytapa miellyttänyt minua. Pikkuhiljaa kirjoittelin ja olen edelleenkin kirjoittanut sitä eteenpäin. Mutta, mutta ... se on vieläkin keskeneräinen noin 90-sivuinen romaanin tynkä, joka odottaa kirjailijan inspiraatiota keksiä sille loppuosa. Siis taasko yksi kesken jäänyt yritys? Ei, vaan askel eteenpäin kirjailijakoulussa. Olenhan siirtynyt riimeistä romaaniin.
Oikeastaan, jos tarkkoja ollaan - ja noudatetaan Mika Waltarin Aiotko Kirjailijaksi? -oppaan kirjailijan kehityskaarta, puuttuu kehityskulustani eräs porras. Nimittäin novelli. Se tuli kokeiltua pari vuotta sitten löydettyäni kesäyliopiston esitteestä novellikilpailun. Ensitöikseni vilkaisin netistä novellin määritelmää ja ihastuin minuuttinovelliin. Kirjoitin Äärellä -aiheesta tiukkaan paketoidun näkemyksen kuvajaisestani peilissä. Pidin siitä itse todella paljon erityisesti siksi, että jouduin harjoittelemaan tiiviin tekstin tuottamista. Se vaati yllättävästi hiomista, tarinankertoja kun olen.
Joko vihdoin oli tullut aika synnyttää kokonainen romaani? Siltä alkoi loppuvuodesta 2008 tuntua. Taisi olla syysloma, kun mieleni alkoi askarrella romaanihenkilöiden kimpussa. Etsin itselleni sopivan paksun vihon ja ryhdyin tekemään muistiinpanoja. Kuvailin henkilöhahmoja, keksin heille nimet ja juonen päätapahtumat. Haudoin näitä elementtejä sovitellen niitä kokonaisuudeksi, kunnes eräänä päivänä päätin, että oli aika alkaa kirjoittaminen. Siitä lähtien romaaniprojektini oli ilta- ja viikonloppuharrastukseni. Illan pimetessä saatoin istahtaa pehmeään nojatuoliin ja uppoutua kertomaan rakkaustarinaa lukulampun taikapiirissä, usein myös kynttilän valossa. Viidessä kuukaudessa romaanini oli loppua vaille valmis ja kesälomalla sekin osa tuli täytetyksi. Yhteensä 110 sivua. Hurraa! Se valmistui sittenkin!
Nyt, syksyllä 2009 olen ilmoittanut itseni Luovan kirjoittamisen kurssille. Vuoden kestävän opiskelun ensimmäinen lähiopetusjakso Päätalo-Instituutissa oli syyskuun lopulla. Seuraavan kerran tapaamme jälleen marraskuussa. Tällä välin olen lukenut mainitsemani Mika Waltarin oppaan ja vastaan hänelle, että aion kirjailijaksi. Opas oli hurmaavan vanhanaikainen, mutta hauska luettava. Ja löytyihän siitä muutamia oivia neuvoja kirjailijaksi aikovalle. Minun on vielä kerrottava, että uskaltauduin eilen lähettämään kurssin ennakkotehtävänä romaanini ensimmäisen luvun. Tarkoitukseni on muokata teksti kilpailukuntoon ja osallistua Kariston 110 -vuotis juhlakilpailuun ensi vuoden maaliskuulla. Yrittänyttä ei laiteta!
Jännityksellä jään seuraamaan kirjailijanurani kehitystä
Rakkaudella Shari
Mielenkiinnolla ilmoittaudun minäkin seuraamaan kirjailijanurasi kehitystä, pieni lukunäyte työstäsi tänne blogiisikin voisi muuten olla ihan paikallaan, jos jossain vaiheessa vaikka rohkenisit laittaa pätkän :) T: toinen Taivalkosken kurssilainen
VastaaPoistaTarinasi ja unelmasi liippaavat tosi läheltä omiani. Kävin myös katsomassa Julie et Julia -elokuvan ja se teki vaikutuksen. Aloin myös haaveilla kirjan kirjoittamisesta tyyliin joka päivä jokin tarina. Saa nähdä. ONNEA KIRJAILIJALLE ! T: Kanssakulkija
VastaaPoista